Adam Cohenin Esipuhe Leonard Cohenin Liekki-teokseen

LIEKKI: ESIPUHE

Adam Cohen

Tämä nide sisältää isäni viimeiset runoilijantyöt. Toivoisin, että hän olisi itse saattanut sen valmiiksi – ei pelkästään siksi, että kirjasta olisi hänen käsissään tullut parempi, eheämpi, runsaampi ja rakenteeltaan hiotumpi, tai koska se olisi muistuttanut enemmän häntä ja sitä muotoa joka hänellä oli mielessään tälle lukijoille osoittamalleen lahjalle, vaan koska hän pysytteli elossa tämän kirjan viimeistelemiseksi, ja loppuvaiheessa se oli ainoa asia, minkä vuoksi hän hengitti. Jakso, jonka aikana hän kokosi teosta, oli vaikea, ja sen kuluessa hän lähetteli ”Ei saa häiritä” -sähköposteja meille vähille, jotka pistäydyimme hänen luonaan säännöllisesti. Hän sitoutui jälleen ankaraan meditaatioon keskittääkseen ajatuksensa kärsiessään useiden nikamamurtumien aihettamasta viiltävästä kivusta ja fysiikkansa heikentymisestä. Isä kokeili rikkaan ja mutkikkaan elämänsä aikana monia taiteen ja elämisen muotoja, mutta hän totesi minulle usein toivovansa, että olisi kaiken sen keskellä pysynyt uskollisena sille tosiasialle, että kirjoittaminen oli hänen ainoa lohtunsa, hänen todellinen tarkoituksensa.

Isäni oli ennen kaikkea runoilija. Kuten hän muistivihkoissaan toteaa, hän piti tätä kutsumusta eräänlaisena ”J–malan antamana tehtävänä” (väliviiva, joka merkkaa hänen kunnioitustaan jumaluutta kohtaan ja hänen vastahakoisuuttaan kirjoittaa taivaallista nimeä kokonaan edes englanniksi, on vanha juutalainen tapa ja yksi lisäosoitus siitä uskollisuudesta, joka yhdistyi hänen vapauteensa). ”Uskonto, opettajat, naiset, huumeet, tie, maine, raha... Mikään ei saa minua niin juopuneeksi ja vapahda minua kärsimyksestä yhtä paljon kuin sivujen mustaaminen, niiden täyteen kirjoittaminen.” Tämä suuren päämäärän julistus oli myös katutumuksenosoitus: hän selitti kirjallisella omistautumisellaan sen, että koki olleensa huono isä, epäonnistuneensa ihmissuhteissa ja laiminlyöneensä raha-asioitaan ja terveyttään. Ajatus tuo mieleen yhden hänen vähemmän tunnetuista lauluistaan (ja erään suosikeistani): ”Tulin niin kauas kauneuden vuoksi, jätin niin paljon jälkeeni.” Muttei ilmeisesti riittävän kauas, sillä isä ei ollut mielestään jättänyt jälkeensä tarpeeksi. Ja hän tiesi, että tämä kirja olisi hänen viimeinen lahjansa.

Kun lapsena pyysin isältäni rahaa mennäkseni ostamaan karamelleja kulmakaupasta, hän usein kehotti minua penkomaan pikkutakkinsa taskuista irtoseteleitä tai kolikoita. Käydessäni läpi hänen taskujaan löysin poikkeuksetta muistikirjan. Myöhemmin elämässä, kun tiedustelin oliko hänellä sytytintä tai tulitikkuja ja availin laatikoita, löysin lehtiöitä ja muistivihkoja. Kerran, kun kysyin oliko hänellä tequilaa, hän kehotti minua katsomaan pakastimesta, josta löysin sinne unohtuneen huurteisen muistikirjan. Voisi tosiaan sanoa, että isäni tunteminen tarkoitti (monien muiden ihmeellisten asioiden ohella), että tunsi miehen, joka oli sirotellut (siististi) kaikkialle papereita, muistivihkoja ja cocktaillasinalusia, jokaisessa samaa hienostunutta käsialaa. Ne tulivat hotellien yöpöydiltä tai halpakaupoista. Niitä vihkoja, jotka olivat kullattuja, nahkakantisia, prameita tai näyttivät muuten tärkeiltä, hän ei koskaan käyttänyt. Isäni suosi vaatimattomia välineitä. 1990-luvun alussa kokonaiset varastokaapit olivat täynnä hänen muistivihkolaatikoitaan – ja niistä vihkoista ilmeni elämänmittainen omistautuminen sille asialle, joka häntä eniten määritti. Kirjoittaminen oli hänen olemassaolonsa tarkoitus. Se oli tuli, jota hän vaali, tärkein liekki jota hän ruokki. Eikä se koskaan sammunut.

Monet teemat ja sanat toistuvat läpi isän teosten: jäätynyt, murtunut, alaston, tuli ja liekki. Hänen ensimmäisen levynsä takakannessa ovat (kuten hän itse myöhemmin sen laulussa ilmaisi): ”liekit jotka seuraavat Jeanne d’Arcia”. ”Kuka tulen äärellä?” hän tunnetusti kysyi kohtalosta kertovassa laulussa, joka hyödynsi ivallisesti juutalaista rukousta. ”Sytytin ohuen vihreän kynttilän tehdäkseni sinut mustasukkaiseksi.” Se kynttilä oli vain ensimmäinen monista sytykkeistä. Hänen teoksissaan on tulia ja liekkejä niin luomiselle kuin tuhollekin, lämmölle ja valolle, himolle siinä missä täyttymykselle. Hän sytytti liekkejä ja vaali niitä tunnollisesti. Hän tutki niiden seurauksia ja tallensi ne. Häntä innoitti liekkien vaarallisuus – isä puhui usein muiden taiteesta sanoen, ettei niissä ollut riittävästi ”vaaraa”, ja ylisti ”liekehtivän ajattelun kiihtymystä”.

Tämä palava ajattelu kesti loppuun saakka. ”Halusithan pimeää, liekki niistetään”, hän messusi viimeisellä albumillaan, jäähyväislevyllään. Isä kuoli marraskuun 7. päivä 2016. Kaikki tuntuu pimeämmältä, mutta liekki ei kuollut. Jokainen hänen mustaksi kirjoittamansa sivu oli pysyvä osoitus palavasta sielusta.

Adam Cohen, helmikuu 2018

Suomennos Ville-Juhani Sutinen